– Olen ajatellut mitä sanoit eilen mulle Cafe Mascotissa, voi kun olisin nauhoittanut sanasi. – Mulla on aina nauhuri päällä onneksi. – Siis hyvä muisti? – Jep. Mutta joskus data katoaa nauhoituksesta huolimatta. Jossakin se on, kun vain löytäisi. – Puhuit sienistä, shamanismista, once in life, mitä vielä? – Jotain niistä lisäulottuvuuksista. – Eniten mua hämmensi yleisön reaktiot. – Tuntui kummalliselta että yleisö nauroi. – Että avautui pieniä portteja, toisinajattelun mahdollisuuksia sinne tänne, siinä rytmissä ja tilassa. Yleisön reaktiot ovat aina suhteessa odotuksiin ja edellisiin esiintyjiin. Se on aina dialogista. Uusi esiintyjä on kommentti edelliseen. Tai se luetaan niin. Yleisön reagointi tietysti myös ohjaa noin pitkää esitystä omaan suuntaansa. – En osannut varautua nauruun, jos olisin tiennyt olisin esiintynyt varmaan toisin, hämmennyin aika tavalla. Mutta upea elämys! Tulen toistekin, mutta muut runoni ovat sitten tavallisia runoja, ei ne varmaan naurata. – Täytyy muistaa että se traditio jonka läpi ihmiset katsovat ja kuulevat on täynnä ironiaa, kielirunoutta, dadaa, googlattua materiaalia jne. Sun jutusta pidettiin ehkä siksi, koska se vaikutti siltä että olit siitä kaikesta hyvin tietoinen, mutta teit asiat silti kokemuksellisesti omista lähtökohdista ja omalla tavalla. Se tasapainoili hienosti tulkitahorisonttien välissä. Yksinkertaisilla jutuilla homma kulki eteenpäin. Ilman vaikutelmaa jostain kontrollintarpeesta. Eli se oli aika ihanteellinen poetryslam esitys. Ns. tavalliset paperista luetut runot toimivat harvoin yhtä hyvin. – Siis herran jumala miten innoittavaa palautetta; KIITOS! – Mun mielestä sun kannattaisi yrittää kehittää jotain just ton tyylistä juttua lisää. Aika harva tajuaa noita mahdollisuuksia, mutta sun esityksen jälkeen tajuaa taas useampi. – Ihan totta! Sanos muuta! Alan heti kirjoittaa runoja seuraavaan lavatilaisuuteen. – Mikä mun tyylisuunnan nimi on? äänirunoutta, foneettista runoutta? – Myös kielirunoutta. – Mutta sen pitää olla aitoa, ei kikkailua, ei mekaanista. – Mä olen itse yrittänyt tehdä vastaavia juttuja, paljon huonommalla menestyksellä. – Mitä tarkoitat? – Juuri sitä, että on liikaa kikkailua ja mekaanistaei riittävän aitoa ja vapaasti moniaistillista hetkessä. Tietoisuus ollut jumissa eikä siinä sienitilassa, jossa sulla tuntui olevan. Siis avoimessa tilassa. – Ei mullakaan tietoisuus aina sienitilassa oo. – Niinpä. Mulla on aika hyvä käsitys siitä miten vaikeaa se on. Mut joo mä en ole vastaavissa jutuissani oikein yleisön edessä mielestäni onnistunutkokeillut olen kyllä. – On paljon helpompi kirjoittaa ns. tavallisia runoja. – Siis esim tämä pianomateriaalini on syntynyt paljolti aika intuitiivisissä tiloissa, mutta en pysty samaan yleisön läsnäollessa. Kysymys ”tavallisesta runosta” ja tästä yleisön kanssa vuorovaikuttamisesta on olennainen. Mistä lähteestä runo tulee. – Niin onkin, tavallinen runo luetaan kirjasta, mutta lavarunous on aivan eri asia. – Miten taide tapahtuu vastaanottajassa. Mitä siitä seuraa tekijälle lopulta. – Aivan, todella olennaisia pohdintoja, näitä mietin. – Ja kysymys tietoisuudesta laajemmin, tietoisuuteen liittyvästä aistimisesta hetkessä. Tätä samaa voi pohtia monella tasolla noiden mun pianokappaleiden äärellä. Konepianokappaleina ne toimivat niin toisin kuin vain mahdollista suhteessa ”lavarunouteen”. Ne ovat niin anti-lava kuin ikinä mahdollista. – Niin ovat. – Ne ovat eräs ääripää. Mutta ääripäästä näkee asioita…