Hetkiä ikuisuudessa – taideajattelustani

mitä ikuisesti tärkeää tapahtui eilen? on taideajatteluni keskeinen kysymys,
se on lähtölaukaus päivän työlle, kysymykset zoomaavat huomiotani, tämä
”ikuisesti tärkeää”-kysymys virittää pohdiskelun kauas päiväkirjakirjoittamisen
rajojen yli, pääsääntöisesti kysymys synnyttää oivalluksen tai jopa useamman
oivalluksen, usein piilossa ollut tapahtuma tulee nähdyksi ja valaistuksi, sen
lisäksi, että elämä dokumentoidaan tarkasti, niin usein onnistun vangitsemaan
kirjoittamalla – tai ainakin on sellainen tunne – ”ikuisesti tärkeää”

eilen? tänään kirjoitan eilisestä, ainakin eilen olin olemassa, elin ja hengitin,
kehoni atomit ovat peräisin 13 miljardin vuoden takaa, kyllä siinä riittää
ihmettelemistä, että olen olemassa ja elän vahvaa, voimakasta taiteellista
luomiskautta

mutta tämän lisäksi usein eilen on tapahtunut jotain tärkeääkin, mitä
eilen tapahtui? ikuisesti tärkeää? eilen valmistauduttiin näyttelyn avajaisiin
kuraattorini kanssa, yhteistyö oli innostavaa, paikoin kriittiistä, mutta
ehdottomasti kannustavaa, toinen ihminen näki, katsoi, luki tuotantoani,
valmisteluihin oli viime viikolla tullut solmukohtia ja asiat jumittuivat,
mutta eilen solmut saatiin avattua ja työnteko sujui kuin laulaen, sitten
päästään kysymyksen ikuisuustasolle: ja se on ehkä se kokemus, että
vaikeuksien jälkeen – kun on stressannut, pohtinut ja pähkäillyt – hyvin nukutun
yön jälkeen, asiat alkavat sujua ja palaset loksahtavat paikoilleen, se on
ihmeellistä! minusta se on ikuista!

eli taideajattelumetodini on yksinkertainen ja se on nopeasti kerrottu, eli
tarvitaan kuvapäiväkirja, johon vastataan tähän kysymykseen, sitten kirjoitetaan
ajatuksenvirtatekniikalla (itse olen huomannut vapautuvani, kun luovuin pisteistä
ja isoista alkukirjaimista, piste on niin ehdoton, pilkku taas on kuin
virtaava joki, joka houkuttelee seuraavaan lauseeseen), koko ajan zoomaten kohti
ikuisia arvoja, kirjoittamisen jälkeen tulee vielä viimeisen kysymys eli ”Mitä nyt
piirrän?” ”Minkä nimen annan piirrokselle?”, itselläni on kuvapäiväkirjassa
sellainen erikoisuus, että teen viivottimella pieniä ruutuja (12 x 15 cm), joihin
sitten teen luonnoksia, eli tällä metodilla aiheiden ja motiivien määrä on jatkuvaa
ja loputonta, metodi sopii niin esittävään kuin abstraktiin kuvataiteeseen, runouteen
ja sarjakuviin, kaikkiin tyylisuuntiin, koen että metodi on löytöretki omaan
elämään