Valinta

Mies oli ihan lähellä
männyn vieressä.
Suoko mies katseen?
Jumalan Tyttö istuu
hiljaa kaapissa.

On aika kääntää sivua
elämän kirjassa.

Hetken päästä aurinko
nousisi. Jumalan Tyttö
peseytyy pyhällä vedellä;
kasteen armo joka aamu uus!
Tyttö miettii, kaataako
pyhän veden likaämpäriin.
Sillä minä kiroan, jos
utopiani on arvoton.

Mies tarjoaa kuuman
teemukin. Villasukat
jalassa lämmittävät.

Tunteja on enää liian vähän.
Minä tunnustan rakkauteni.

Hiljainen viesti

Aikojen alussa kun ei ollut
vielä olemassa muita kuin
Jumalan Tyttö, niin hän
upposi suon silmään.
”Mikä minä oikein olen?
Olen tullut määränpäähäni –
olen vain haaska; olen
villieläinten ruokaa.
Sydämeni? Siitä on tullut
tunteeton kivi.”

Tyttö ponnisti ja ponnisti –
kolme päivää hän synnytti itseään.
Kaikki tyhjä oli niin mustaa.
Mitään ei näkynyt.
Ei ketään.
Hän oli maailmankaikkeudessa
Jumalan Ainoa Tyttö.
”Tätäkö on kuolema?” tyttö huokaa.

Mutta näkinkengän valkoinen
helmi alkaa laulaa tytölle:
”Sinulla on henki; kaukainen tähti
tuikkii sydämessäsi.” Se kuiskaa
hiljaa tuuleen: ”Tämä on syntymäsi…”

Ja niin tyttö ponnisti
ylös suon silmästä;
synnytti itse itsensä.

Uusi aamu

”Olen niin hämmästynyt, että
saan olla Tuonelan virran
rannalla, kuoleman laaksossa.”
Muukalainen oli kirjoittanut
Villa Tuonelan vieraskirjaan:
”Hän ei ole kuollut, ei hän nuku,
hän on juuri herännyt elämän
unesta!” Nyt on tilaisuus kokea
kaiken loppu. Ihmeellistä on
vain se, että keväällä on aina
ylösnousemus. Ja juuri täällä
Tuonelan virrassa minäkin
heräsin elämän unesta, Jumalan
Tyttö ajattelee. ”Olen niin
kiitollinen ja onnellinen.”
Virran rannalla on vanha,
ränsistynyt Villa Tuonela,
residenssi Jumalan Tytölle,
Väinämöiselle ja Paratiisin
Käärmeelle. Kaikki kolme tekevät
työtä. Joella asutaan vain
marraskuussa. Silloin lehdet
maatuvat ja maa on martona.
Tuonelaan tulevat kaikki, jotka
ovat heränneet elämän unesta
ja löytäneet virrasta
näkinkengän valkoisen helmen.