Narkissos ja lampi – tarina kuulumisesta

Narkissos kulki metsän halki, kuten ennenkin. Hänen askeleensa olivat kevyet, mutta mieli raskas. Hän oli kuullut tarinan itsestään tuhansia kertoja: “Se, joka rakastui omaan kuvaansa.” Mutta nyt hän oli vanhempi. Ei iältään, vaan sisäisesti. Hän oli kulkenut läpi yksinäisyyden, nähnyt varjoja, kuullut hiljaisuuden puhuvan.

Kun hän saapui lammen äärelle, hän ei kumartunut heti katsomaan. Hän istui. Hän hengitti. Hän kuunteli.

Lampi oli tyyni. Sen pinnassa heijastuivat puut, pilvet, linnut, taivas. Ja kun Narkissos viimein katsoi, hän näki itsensä — mutta ei yksin. Hän näki itsensä osana kaikkea.

“Minä en ole vain kuva. Minä olen osa metsää, osa tuulta, osa tätä hetkeä.”

Hän ei rakastunut omaan hahmoonsa. Hän rakastui kuulumiseen. Siihen, että hän ei ollut erillinen, vaan yhteydessä. Siihen, että hänen tarinansa ei ollut vain hänen, vaan osa suurempaa kertomusta.

Ja lampi, joka ennen oli peili, muuttui ikkunaksi maailmaan.