Kaupunki jäi taakse kuin kaukainen, harmaa muisto. Kun Sini-Piika astui Taikametsän rajojen sisäpuolelle, ilma muuttui heti kevyemmäksi hengittää. Hänen olallaan, pienessä hopeisessa matkahäkissä, Kolibri värähteli innosta. Se oli ihmeissään: kaupungin kovat äänet olivat poissa, ja tilalla oli puiden suhinaa. Sini-Piika oli poistanut häkistä lukon; jäljellä oli vain kevyt ovi, jonka Kolibri voisi milloin tahansa avata pienellä nokaisulla. Se oli vapaa, mutta valitsi silti pysyä lähellä.

Mutta seuraavana iltana ilon ylle laskeutui varjo. Sini-Piika tunsi, kuinka raukeus muuttui raskaaksi säryksi jäsenissä. Influenssan kylmät väreet hiipivät iholle, ja Vanhan linnan suuret salit alkoivat tuntua pelottavan autioilta.

Silloin Taikametsä alkoi toimia.

Meelo ei tällä kertaa pomppinut eikä vitsaillut. Hän hiipi Vanhan linnan suureen saliin, missä massiivinen kivitakka odotti kylmänä. Pienillä, mutta päättäväisillä otteillaan hän asetteli tervaspuiset pilkkeet ristiin. Pian ensimmäinen kipinä puraisi puuhun, ja oranssi loimu alkoi tanssia salin seinillä, karkottaen hämärän ja kylmyyden. ”Nuku vain, Sini-Piika”, Meelo kuiskasi epätavallisen pehmeästi. ”Minä pidän huolen, ettei tuli sammu.”

Samaan aikaan Metsänhaltija kulki linnan ulkopuolella, hämärtyvässä puutarhassa. Hän tunsi maan värähtelyn ja tiesi tarkalleen, mitä tarvittiin. Hänen sormensa löysivät lumen alta talviunta nukkuvia yrttejä, joiden juurissa sykkivä voima voisi taltuttaa kuumeen. Hän kantoi ne sisään ja laski ne hiipuvan höyryävään maljaan Sini-Piian vuoteen viereen. ”Metsä muistaa sinut”, hän lausui hiljaa. ”Nämä lehdet kantavat kesän valoa.”

Ja sitten, kaiken hiljaisuuden keskellä, Kolibri lennähti häkistään. Se ei lentänyt kauas, vaan istahti Sini-Piian vuoteen päätyyn. Se avasi pienen kurkkunsa ja alkoi laulaa – ei enää vain yksittäisiä G-nuotteja, vaan pehmeää, keinuvaa kehtolaulua. Se oli se sama melodia, ne 20 tahtia, jotka Sini-Piika oli itse kirjoittanut. Musiikki kietoutui sairaan huoneen ympärille kuin näkymätön suojavaippa, ja unessa Sini-Piika tiesi, ettei hän ollut yksin.