Kronos saapuu Taikametsään

Posted on by

1



Kronos saapuu hiljaa.
Ei askelten ääntä ensin, vain puutarhan muuttunut rytmi. Multa hengittää eri tavalla, kun joku katsoo pitkään. Sini-Piika on kumartunut penkin ääreen, kädet mullassa, kun lammen pinta värähtää – ei tuulesta, vaan ajasta.
Kronos odottaa hetken. Hän on oppinut sen taidon jo kauan sitten.

Sitten hän puhuu. “Näin yhden maalauksesi kaupungissa.” Ei nimeä. Ei selitystä. Vain tämä.
Hän istuutuu kivelle ja ottaa esiin pienen vihkon – ei muistikirjaa, vaan sellaisen, joita ennen tehtiin käsin, paperi hieman karhea, reunat epätasaiset.
“Tämän.” Ja hän avaa sen. Kronoksen taideanalyysi. Ensimmäisenä ei tule kuva, vaan rytmi. Pystysuorat viivat. Ei täysin suorat. Ei täysin vapaat. Kuin aika olisi yrittänyt kulkea järjestyksessä, mutta elämä olisi nykäissyt hihaa. Viivat ovat kuin: koulujen käytäviä, nuottiviivasto ilman nuotteja, sarkoja pellossa, jota ei ole vielä kylvetty, kalenterin päiviä, jotka näyttävät samanlaisilta mutta eivät ole. Tausta on kulunut, eletty. Ei valkoinen. Ei puhdas. Se muistuttaa seinää, jonka ohi on kuljettu vuosikymmeniä. Seinää, joka on kuullut enemmän kuin kukaan muistaa.

Ja sitten – se pieni.
Keltainen.
Soikea.
Kaksi silmää, auki enemmän kuin maailma edellyttäisi.
Ei huuda.
Ei liiku. Vain katsoo.
Kronos kallistaa päätään.
“Tämä ei ole lapsellinen hahmo,” hän sanoo hitaasti. “Tämä on säilynyt.”
Se on se osa, joka jäi viivojen väliin.
Se, joka ei suostunut suoristumaan.
Se, joka ei muuttunut riviksi.
Keltainen ei ole iloinen väri tässä.
Se on valppauden väri.
Värähtely.
Se hetki, kun mieli on vielä hereillä ennen kuin oppii olemaan hiljaa.
Viivat eivät uhkaa hahmoa.
Ne vain ovat.
Kuten järjestelmät ovat.
Ja hahmo ei taistele.
Se vain katsoo takaisin.

Kronos sulkee vihkon.
“Tämä on maalaus opettajasta,” hän sanoo, “joka ei kadottanut oppilasta itsessään.”
Tai ehkä: oppilaasta, joka selvisi opettajaksi joutumisesta.
Puutarhassa on taas hiljaista. Sini-Piika suoristaa selkänsä. Jossain kaukana Kolibri harjoittelee yksittäistä säveltä.
Kronos nousee.
“Nyt tiedän, että Taikametsä on oikea paikka,” hän sanoo. “Tällaisia kuvia ei synny kiireessä.”
Hän ei kysy lupaa jäädä. Hän ei pyydä opastusta.
Aika asettuu hänen ympärilleen kuin vanha viitta.

Ja Taikametsä – se ei avaudu ovella, vaan tunnistamisella.
Sitten Metsänhaltija ja Kronos tapaavat. Metsänhaltija on ollut keräämässä yrttejä. Metsänhaltija kuuli taideanalyysin. Hän sanoo, että Sini-Piian maalauksista voitaisiin tehdä kurssi opettajaseminaariin ”Mitä näet ja koet ja kuvittelet?” Ja myös Meelo ilmestyy puutarhaan. Meelo kysyy: ”Näitkö alkeishiukkasta maalauksesssa?”
Metsänhaltija saapuu polkua pitkin, kori käsivarrellaan. Siinä on siankärsämöä, ratamoa, muutama mintun oksa. Hän ei kiirehdi; hän on oppinut, että yrtit katkeavat rumasti, jos niitä poimii ajatukset muualla.
Hän on kuullut enemmän kuin sanat.
Taideanalyysi kantautui sammalen kautta.
Hän pysähtyy, nyökkää ensin Kronokselle, sitten Sini-Piialle.
Ei tervehdi ääneen – vielä.
“Kuulin, mitä sanoit maalauksesta,” Metsänhaltija sanoo lopulta. Ääni on matala ja lempeä, sellainen, jota metsä kuuntelee. Hän laskee korin maahan. “Tuosta voisi syntyä kurssi.”
Hän ei sano luento. Ei sano opetus. Hän sanoo: Opettajaseminaariin.
Kurssi nimeltä: ‘Mitä näet ja koet ja kuvittelet?’
Hän katsoo Sini-Piikaa pitkään, hyväksyvästi.
“Ei analyysiä oikeasta vastauksesta,” hän jatkaa.
“Vaan kysymyksiä. Mitä näet ensin. Mitä tunnet ennen kuin osaat sanoa. Ja mitä kuvittelet silloin, kun luulet jo ymmärtäneesi.”

Kronos nyökkää hitaasti. Hän kirjoittaa jo mielessään, vaikka käsi ei vielä liiku.
Silloin puutarhan laita rasahtaa. Ei raskas askel. Ei metsäeläin. Kevyt, kuin ajatus, joka saapuu kesken lauseen. Meelo ilmestyy omenapuun alta, kengät vähän vinossa, katse kirkkaana. Hän on selvästi ollut jossain muualla ja kaikkialla yhtä aikaa.
Hän ei tervehdi.
Hän kysyy heti.
“Näitkö alkeishiukkasta maalauksessa?”
Hiljaisuus laskeutuu hetkeksi. Ei vaivaantunut, vaan utelias.
Kronos hymyilee.
“En,” hän sanoo rehellisesti. “Minä näin rytmin.”
Metsänhaltija kallistaa päätään.
“Minä näin kokemuksen,” hän sanoo. “Ja muistijäljen.”

Meelo hypähtää kivelle. “Minä näin sen pienen,” hän sanoo innostuneena, sen keltaisen! Se oli kuin piste ennen kuin siitä tuli viiva. Tai ajatus ennen kuin siitä tuli sääntö.”
Hän katsoo Sini-Piikaa.
“Alkeishiukkanen ei aina näy,” Meelo jatkaa. “Joskus se tuntuu siltä, että jokin katsoo takaisin.”
Puutarhassa ei kukaan kiirehdi vastaamaan.
Kurssi on jo alkanut.
Ei aikataulussa.
Vaan tunnistamisessa.

Kuva: ChatGPT

One thought on “Kronos saapuu Taikametsään”

Jätä kommentti