Helmikuun odotus

Nuoskaluminen sunnuntai
sataa vettä, sumuista
koivut ovat harmaita.

Omassa pesässäni kirjoitan
runoa – nuoruudesta –
tulevaisuudesta.

Silmäni kostuvat
olen ponnistellut
olen tehnyt parhaani.

Kohtalo puuttukoon peliin:
”Seuraan omaa polkuani.”

   Herätkää!

Tyttö tahtoo
höpöttää!
Nauraa – hölöttää.
Leikkiä laskea.
Hyppiä, halata;

kiss, kiss, kiss!
Kissa syliin juoks’ –

kylä sen kun
nuokkuu ja nukkuu!

Tyttö kohta suuttuu –
ja pusuks’ muuttuu.

Kukko kiekuu!
Klo löi jo 10:25
Kana on ihmeissään.

Ylös, ylös, ylös nyt.

Aurinko nauraa,
kutittaa jo silmää
varvasta puree!

       Runon synty

Löysin siemenen
yhden
satojentuhansien seasta.
Itääkö jyvä?
Mullassa muhii
tunteissa, ajatuksissa.

Hoidan, kastelen orasta
vähän metaforalla puhdistan
pääsen arjesta satuun
hengen sfääreille.

Oivallus on nopeutta.

               Ah!

Eedenin käärmeen myrkky on
humalluttanut minut.
Ah, nämä nautintojen yöt.
Vaivun syliisi
olen Eeva
sinä minun.

Onko tuomion aamu armon aamu?
Kotka haluaa minut:
”Sinun äänesi on minun ääneni
yhtyneet aalloiksi.”
Ah, nämä ikuisuuden yöt.

Kotkani!
Siipesi lennättävät minut
pilvien läpi.

                Kotkanpesä

Kesä meni – kohta hrrr… hrrr… horror
kylmä talvi.
Rannalta kerään kaisloja maljakkoon.

Olen loukannut häntä.
Laitoin kukkahattuhyllylle
kuolkoon siellä
saarnaa kuunnellaan syntymästä hautaan.

Ikuinen kuolemattomuus olkoon oppimme
ja nuoret ruumiimme nautintomme.
Minähän rakastan sinua!
Olet suloinen.
Kenenkään paikka ei ole
hattuhyllyllä,
ei todellakaan.

Te maailman myriadit orjat
routaisessa ikitalvessa –
tulkaa tänne kotkanpesään.