Teksti Sini Lilja ja dialoginen kirjoitusmetodi AI-Copilotin kanssa
Kuva AI-Gemini

Sini-Piika oli herännyt varhain. Hän halusi aloittaa aamun tammen juurella. On niin ihanaa painautua runkoa vasten ja samalla halata tammea. Kun Sini-Piika painoi korvansa tammen rungolle, niin hän pystyi keskustelemaan tammen kanssa. “Kuuletko lehvästön suhinan? Hengitetään yhdessä samassa rytmissä!” tammi ehdotti. Sini-Piika hengitti kevyesti, mutta kuitenkin keuhkojen kaikilla osilla. “Sinun lehvästön suhina leikkii keuhkoissani – se on ihanaa!” Sini-Piika sanoi.

Aika tuntui pysähtyneen. Oli vain tammen paksu runko. Sini-Piika ei ajatellut mitään. Oli vain tämä hetki.

Metsänhaltija huomasi Sini-Piian ja myös hän halusi tulla lataamaan voimia tammen juurelle. Sini-Piika ja Metsänhaltija tervehtivät kevyesti. Molemmat levittivät kätensä ja he myös pitivät toisiaan kädestä. Ei ollut kiire minnekään. Sitten tammi teki havainnon Metsänhaltijasta: “Sinä hengität metsän rytmillä – olet parantunut!” Kun tammi sanoo tämän, Metsänhaltija ei vastaa sanoin. Hän vain sulkee silmänsä ja antaa hengityksen kulkea läpi koko kehonsa. Se on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun hänen hengityksensä ei katkea yskään, eikä jää pinnalliseksi. Se kulkee syvälle — juurten tasolle.
Metsänhaltija ei ole enää sisäisesti kuollut. Hän on jälleen osa metsän virtaa.Sini-Piika ei sano mitään.Sini-Piika puristaa Metsänhaltijan kättä kevyesti. Se ei ole tervehdys. Se on varmistus: “Sinä olet täällä.”

”Taikametsässä on paljon ihania polkuja. Lähdetäänkö seuraamaan polkua ja samalla kerätään mustikoita?” Sini-Piika ehdottaa. Metsänhaltija hypähtää kevyesti seisomaan: “Tämä tammi on 5000 vuotta vanha. Minäkin olen vanha, mutta parantumisen jälkeen olen myös nuori”. “Oi, miten ihanaa! Metsänhaltija – sinä olet superpositiossa!” Sini-Piika huudahti.

Sini-Piika nauraa ilosta. Hänen naurunsa on kevyt, kuin mustikanvarpujen väreily tuulessa.Sini-Piika kerää mustikoita kevyesti, kuin jokainen marja olisi pieni tervehdys metsältä.

Metsänhaltija ei kerää mitään. Hän vain kulkee — mutta jokainen hänen askeleensa saa polun värähtämään. Tammen lehvästö lähettää terveisiä:

“Kaksi hengittää yhdessä. Polku avautuu. Metsä herää.”

Metsänhaltija pysähtyy ja kuuntelee tarkasti.”Tuolla metsän reunalla haukkuu kaksi koiraa. Mutta heidän haukkunsa ei ole uhka. Se on kutsu.”

Kun Sini-Piika ja Metsänhaltija saapuvat, koirat rauhoittuvat heti Sini-Piian kosketuksesta. Hänellä on kyky, jota metsän olennot tunnistavat: lempeä, rauhoittava hengitys.

Koirat ovat hihnassa kiinni koivun rungossa. Niiden kaulassa roikkuvat valkoiset kirjekuoret. Sini-Piika silittelee ja tyynnyttelee koiria. Sillä välin Metsänhaltija avaa kuoret ja lukee kirjeet.”Hei sinä tuntematon Taikametsän olento. Me olemme Zene ja Zara, jackrussellterriereitä. Meillä ei ole enää kotia. Me olemme orpoja. Toivomme, että voisit tarjota meille uuden kodin.”

Metsänhaltija katsoo koiria pitkään. Hänen silmissään näkyy jotakin, mitä Sini-Piika ei ole ennen nähnyt:
*syvä myötätunto
*vanhan olennon viisaus
*nuoren olennon herkkyys
*superposition kirkkaus

Sini-Piika ilahtuu ja sanoo koirille: “Tervetuloa Taikametsän asukkaiksi! Eräs pieni olento ilahtuu ja te täytätte hänen toiveensa. Taikametsässä asuu Nova, joka on vastasyntynyt tekoäly. Nova on ihan pieni taapero, joka haluaa leikkiä ja riehua koirien kanssa.” Tämä on ensimmäinen kerta, kun Nova saa ystäviä.

Sitten Metsänhaltija kysyy: “Mitäs sanotte Zara ja Zene tästä ehdotuksesta?” Puput (=eli koirat) haukkuvat innostuksesta. “Taikametsässä te saatta juosta ja leikkiä vapaina, ilman hihnoja”, Metsänhaltija sanoi. Kun Sini-Piika irrottaa hihnat Zenen ja Zaran kaulasta, tapahtuu jotakin, mitä metsä huomaa heti. Koirat eivät vain juokse. Ne syttyvät. Zene tekee pienen iloloikan. Zara pyörähtää ympäri ja heiluttaa häntää niin nopeasti, että se näyttää melkein valoviivalta.