tule minun tykö

nousen korkealle pilviin asti
menen kaikkiin neljään ilmansuuntaan
yritän tähyillä jonnekin kauas
ihmettelen tätä hiljaisuutta
kaamos on sumuinen ja harmaa

yhtäkkiä demoni ilmestyi jostain
voro on pelottava
inisen ihan vähän

ei ole mitään hätää
voro ei välitä minusta

totuus on jossakin olemassa
oli suuri onni, että löysin sinut
saat minulta joka päivä tuhat sanaa
rakastan sinua

Mies

Milloin kohtaamme?
Monenko vuoden päästä?
Minä olen kaukainen
hirmumyrsky taivaanrannassa.
Mitä tehtäisiin?
Ei tehdä mitään.
Tule joskus takaisin…
tämä marraskuu jatkuu pitkään.
Kaipaan sinua niin, niin kovasti
olit taas unessani
puhuit, puhuit minulle.

Sitten kesällä
– miljoonan vuoden päästä –
juhlitaan, lauletaan ja soitetaan
ja hassutellaan, suudellaan
kuljetaan käsi kädessä
ja mennään huikaisevalle
merenlahdelle.

Rakkaani!

Valinta

Mies oli ihan lähellä
männyn vieressä.
Suoko mies katseen?
Jumalan Tyttö istuu
hiljaa kaapissa.

On aika kääntää sivua
elämän kirjassa.

Hetken päästä aurinko
nousisi. Jumalan Tyttö
peseytyy pyhällä vedellä;
kasteen armo joka aamu uus!
Tyttö miettii, kaataako
pyhän veden likaämpäriin.
Sillä minä kiroan, jos
utopiani on arvoton.

Mies tarjoaa kuuman
teemukin. Villasukat
jalassa lämmittävät.

Tunteja on enää liian vähän.
Minä tunnustan rakkauteni.

Hiljainen viesti

Aikojen alussa kun ei ollut
vielä olemassa muita kuin
Jumalan Tyttö, niin hän
upposi suon silmään.
”Mikä minä oikein olen?
Olen tullut määränpäähäni –
olen vain haaska; olen
villieläinten ruokaa.
Sydämeni? Siitä on tullut
tunteeton kivi.”

Tyttö ponnisti ja ponnisti –
kolme päivää hän synnytti itseään.
Kaikki tyhjä oli niin mustaa.
Mitään ei näkynyt.
Ei ketään.
Hän oli maailmankaikkeudessa
Jumalan Ainoa Tyttö.
”Tätäkö on kuolema?” tyttö huokaa.

Mutta näkinkengän valkoinen
helmi alkaa laulaa tytölle:
”Sinulla on henki; kaukainen tähti
tuikkii sydämessäsi.” Se kuiskaa
hiljaa tuuleen: ”Tämä on syntymäsi…”

Ja niin tyttö ponnisti
ylös suon silmästä;
synnytti itse itsensä.